Vuoroesimies Mikko Santaniemi on mitannut kiitoradan kitkan vuodesta 1973. Tarpeen tullen hän myös nostelee laskuvarjohyppääjiä pylväistä ja häätää joutsenia lentokoneiden tieltä. Uran ikimuistoisimpana päivänä tapahtui lentokonekaappaus.
Lasketaan pylväs. Kiihdytä 35 kilometriin.
Aurinko hohkaa valoa kiitoradalle koko horisontin leveydeltä. Airbus 19 -kone nytkähtää liikkeelle ja alkaa hitaan matkansa kiitorataa pitkin.
Lähtöluvan on antanut lennonjohto, jonka puhe kuuluu tietokoneen kautta myös vuoroesimies Mikko Santaniemelle. Hän on ollut työvuorossa puoli tuntia, tarkastanut kahden ja puolen kilometrin kiitoradan päästä toiseen ja varmistanut, että liikennealueet ovat kunnossa.
Maailma muuttuu, Mikko Santaniemi pysyy.
Santaniemi istuu keltaisen auton ohjaamossa. Kojelaudan ulkoasu paljastaa, että auto on palvellut vuosikymmeniä. Tekniikkaa on kuitenkin päivitetty tasaisesti, uusimpana ratin viereen asennettu tablettitietokone.
Tabletista kuuluu jälleen puhetta. Lentokapteeni kysyy, joko saa nousta. Lennonjohto kuittaa. Puheensorinan alla soi vaimeasti paikallisradio. Airbus nousee kohti Helsinkiä.
Mikko Santaniemi kommunikoi muun kentän kanssa digitaalisesti.
Maailma muuttuu, Santaniemi pysyy
Oulun lentokenttä on vuosikymmenten aikana muuttunut perusteellisesti, mutta yksi on pysynyt. JHL:läinen Mikko Santaniemi, 67, on kuulunut kalustoon vuodesta 1973.
Santaniemi toimi yli 20 vuotta kuorma-autonkuljettajan nimikkeellä, kunnes hänet 1990-luvulla nimettiin vuoroesimieheksi. Aluksi hänen työnantajansa nimi oli Ilmailuhallitus, nykyään Finavia.
Tänään on helppo työpäivä: ilma on selkeä, pakkasta 16 astetta. Varsinkin alkutalvesta pyrytti yhtenään ja kiitorataa piti harjata neljän harjakoneen voimin.
– Eilenkin oli kauhia hoppu, Santaniemi kertoo.
Hän istahtaa kunnossapitokeskuksen tarkkaamoon. Kivirakennus sijaitsee metsän kupeessa, kilometrin päässä matkustajaterminaalista. Se on oma maailmansa kiitoradan vieressä. Täällä Santaniemi ja hänen yksikkönsä, yleensä kolme–neljä ihmistä kerrallaan, kortteeraavat työvuoronsa.
Jokainen neliömetri on käytetty hyödyksi. Ylhäällä on johdon toimistotilat, alhaalla päivystyksen lisäksi korjaamo sekä halli paloautoille ja kunnossapidon ajoneuvoille. Hallissa vuoroaan odottavat kaikki kiitoradalla operoivat ajoneuvot, kunnossapitokalusto ja palokalusto.
Mikko Santaniemi on kuulunut ammattiliittoon uransa alusta lähtien. Hän toimi muutaman vuoden myös luottamushenkilönäkin.
Pienkoneita ja joutsenia
Tarvitaan monen ihmisen ja auton työ, että yksi lentokone pääsee nousemaan tai laskeutumaan. Paloautoja on kolme, varalla kaksi. Lisäksi on kitkantarkastusauto eli jarru, kolme lumilinkoa, neljä ajettavaa harjakonetta ja yksi varaharja.
Lentokentällä tarvitaan usean auton työ, että kone pääsee lentoon. Talvella yksi niistä on linko.
Ouluun liikennöi yli 20 matkustajalentoa vuorokaudessa, mutta lisäksi kenttää käyttävät puolustusvoimien koneet. Kiitoradan reunalla taas on pienilmailuhalli, josta saattaa yllättäen ampaista matkaan lentoharrastajan pikkukone.
– Jouluaattona joutsen käveli keskellä kiitotietä.
– Siinä saa olla tarkkana. Joskus on ollut kolari lähellä, Santaniemi kertoo.
Toisinaan kiitoradalla liikkuu jäniksiä, kettuja, hirviä – ja joutsenia.
– Toissajouluaattona joutsen käveli keskellä kiitotietä. Ajoin sitä pois koko yön ja lopulta se lähti Oulujokeen, Santaniemi muistelee.
Myös laskuvarjohyppääjien varalta tutka on pidettävä tarkkana.
– Kerran hyppääjän varjo kiertyi pylvään ympärille. Ei auttanut kuin hiioppia nostaa hyppääjä pylväästä.
Vanhan terminaalin tilalla on lumikeko
Puolen kilometrin päässä terminaalista on pieni harmaanvalkoinen talo, jossa Santaniemi aloitti 45 vuotta sitten uransa. Rakennus oli silloin kunnossapitokeskus ja sen vieressä olivat matkustajaterminaali ja lennonjohtotorni. Nyt terminaalin ja tornin tilalla on enää auran jälkeensä jättämä kasa lunta.
Vuosien saatossa turvallisuustoimet ovat kiristyneet. Käänteentekevä hetki oli New Yorkin terroriteot 11. syyskuuta 2001. Yli kymmeneen vuoteen henkilökunta ei ole päässyt työpaikalle ilman samoja muodollisuuksia kuin matkustajat: ulkovaatteet, vyöt, nesteet ja metallit hihnalle, sitten metallinilmaisinportin läpi.
– Kyllähän se tympii, kun aina töihin tullessa pitää riisua ulkovaatteet ja sitten pukea ne taas päälle, Santaniemi sanoo ja naurahtaa.
Kun Santaniemi palkattiin, hänellä oli kuorma-autonkuljettajan koulutus.
– Minulle työnnettiin armeijan jälkeen lappu käteen, että ilmoittaudu lentoasemalle.
Viiden viikon palopelastajakurssin jälkeen hän oli valmis töihin. Alkuun isot koneet tuntuivat ihmeellisiltä. Alkuajoilta on jäänyt mieleen myös villi muisto – Aarno Lamminpartaan lentokonekaappaus 30. syyskuuta 1978. Santaniemi ei päässyt kauppareissulta lentokentällä sijainneeseen kotiinsa, sillä kenttä oli eristetty.
– Lentoaseman katolla oli oikea Karhukopla!
Videolla Mikko Santaniemi kertoo lentokonekaappauksesta ja esittelee vuosikymmenten takaisen työvälineen:
Lentäminen jää muille
Aikanaan Mikko Santaniemi saattoi lomalla lentää perheensä kanssa Helsinkiin ja käydä Korkeasaaren eläintarhassa. Nykyään hän ei vapaa-ajallaan juuri lennä.
Elämä on keskittynyt pienelle alueelle Oulun lentokentän läheisyyteen. Hän syntyi muutaman kilometrin päässä kentästä ja 1970–80-luvulla jopa asui työnantajalta vuokratussa paritalossa nykyisen yleisöparkin alueella.
– Vähän aikaa sitten juoksin puolimaratonin.
Kunnossapito tekee kolmivuorotyötä. Santaniemelle se aiheutti haasteita, kun lapset olivat pieniä. Puoliso oli vuorotyöläinen paikallisella kioskilla.
Muuten Santaniemi ei kavahda edes yövuoroja. Kunto on pysynyt rautaisena.
– Vähän aikaa sitten juoksin puolimaratonin. Olen yhä palo- ja savusukelluskelpoinen, hän toteaa.
Mikko Santaniemi on työskennellyt 45 vuotta oulun lentokentällä. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jää pitkän uran jälkeen eläkkeelle.
Niinpä eläkkeelle jääminen on siirtynyt. Santaniemi vakuuttaa, että heinäkuun 1. päivänä hänen läksiäisiään vietetään oikeasti. Vanha työmaa pysyy silti lähellä: koti sijaitsee kentän kupeessa, samalla alueella jossa hän on aina elänyt.
Oulun lentokentältä pääsisi suoraan vaikka Kanarialle, mutta kiito- ratojen veteraani ei aio eläkepäivillään astua koneeseen.
Ehkä hän kuitenkin vilkuttelee tutuille lentokoneille ja työkavereille läheisten metsien pururadoilta ja hiihtoladuilta.
– Eläkkeellä aion urheilla vielä enemmän kuin nyt.